23.4.2016

Vain heipat, ei hyvästit



Enää ei ole Ponte 24 de April -silta silmien ulottuvilla. Lissabon vaihtui keskiviikko-yönä kymmenen astetta kylmempään Suomeen. Kaupungin hälinän ja elämän tilalla on hiljainen Pohjanmaa.

Haikein, mutta kiitollisin ja onnellisin fiiliksin palasin Suomeen. Vaikeinta oli hyvästellä au pair -perhe, josta kuusi kuukautta ehti tehdä kovin rakkaan. Onneksi kulutimme viimeiset yhteiset hetkemme lähinnä nauraen toistemme reppareissa, niin sain pidäteltyä kyyneleitä lentokentälle asti.

Kun lentokone sitten kiepsautti ringin Lissabonin päällä ja näin jo kodiksi tulleen kaupungin kauniina valomerenä viimeisen kerran hetkeen, olivat ajatukset yhtä sekamelskaa. Kun Suomikaan ei muutamia tunteja myöhemmin toivottanut tervetulleeksi auringonpaisteella vaan lumisateella, saatoin hetken miettiä, että miksen jäänyt pidemmäksi aikaa.

Mutta kun viimein pääsin astumaan kotiovesta sisään rakkaisiin rutistuksiin, oli mielessä enää yksi ajatus: maailmassa on paikka nimeltään koti, joka on aina ylitse muiden. Sen tajutakseen joutuu ehkä välillä käydä jossain muualla, mutta ei vain ole muualla niin rauhoittavaa tämän ihmisen olla kuin kotona, jonka lattiat narisevat ja jonka ikkunoista paistaa sisään maailman kaunein valo. Täällä sydän on höyhenen painoinen.

Ei ole Suomessa appelsiinipuita, ei yhtä paljon värejä eikä auringonpaistetta, tai hymyjä ja sympatiaa. Mutta Suomessa on äänettömän kaunis luonto, kasa rakkaita ihmisiä ja koti, johon on aina yhtä ihana palata.

Ja sitten, kun tulee appelsiinipuuikävä, voin muistuttaa itselleni: 

nämä olivat vain heipat, ei hyvästit.

Heidi

20.3.2016

Viimeisen kuukauteni ensimmäinen päivä




Eka pulu, jota teki mieli paijata.
Sunnuntai, 20. maaliskuuta. Tästä aikalailla tasan kuukausi eteenpäin niin lähetän lentokoneen ikkunasta lentopusuja Lissabonille ja itken ystäväni olkapäätä vasten kylmää ja kurjaa elämääni Suomessa. Hän ei tosin tiedä sitä vielä. Luulee tulevansa viettämään tänne rattoisan lomaviikon ja saavansa minusta hauskan matkaseuran, mutta viimeisellä viikollani olen luultavasti parkuva itkupilli ja kitisevä kakara. Puhumattakaan kotimatkasta. 

Suomeen voi aina palata. Tänne lähteminen on isompi askel. Se kai tekee täältä lähtemisestäkin vaikeampaa. Melko varmasti kun sen tietää, ettei koskaan näin pitkäksi aikaa enää palaa. Siitäkin huolimatta, että oma punainen tupa ja perunamaa -suunnitelmani on kuulunut muutaman kuukauden ajan jo rimmaavana: kissa, kiva mies ja kämppä Alfamasta. 

Muistan ne ensimmäiset päivät tässä kaupungissa. Mikään ei tehnyt niin suurta vaikutusta, kun etukäteen olin odottanut. Kadut tuntuivat vierailta, kaikki tuntui vieraalta. Eilen pystyin vain ihmettelemään, kun sisko saapui kaupunkiin laukomaan kommentteja, joihin osasin vastata vain toteamalla: "Ja sanot, että Kokkola on kaunis?" (#kotiseuturakkaus) Itse, kun on oppinut rakastamaan noin suurinpiirtein kaupungin jokaista kulmaa. Ehkä sitä vain kehittää aivan erityisen suhteen niihin paikkoihin, joissa tietää elävänsä vain hetken. 

Hui ja vau -ajatukset vaihtelevat mielessä tällä hetkellä. Viimeinen kuukausi taitaa Portugali-rundeineen olla kokemuksellisin ja sillä tavalla upein, mutta kuitenkin myös haikein täällä vietetyistä. Liian paljon hyvästeltävää ihmiselle, joka ei osaa luopua mistään. Vaikken olekaan ikävöitsijä, niin uskon, että tänne tulen kaipaamaan. 

Kyllä ihan oikeastikin aion kuitenkin ottaa kaiken irti viimeisistä päivistäni täällä, enkä vain parkua vollottaa. Ja palata lopulta Suomeen aivan onnellisena tulevasta kesästä ja elämästä, joka on taas siinä pisteessä, ettei mikään ole varmaa. Ei siis kurjassa pisteessä, vaan juuri sopivan jännittävässä. Ehkä välillä salaa saatan toivoa, että siltä vaateliikkeen kivalta myyjältä tulisi vielä se viesti, jossa hän kertoisi löytäneensä minulle täältä töitä ja saisin hyvän syyn pakata matkalaukut jälleen. 

Heidi

28.2.2016

Sateen jälkeisiä hetkiä
























Sateen jälkeisiä hetkiä päivältä, jolloin 

yli kuusikymppinen mies kiipesi odottamaan bussia kadun betonikaiteelle ja sai minut taas toteamaan, että portugalilaiset ovat ehkä maailman sympaattisimpia olentoja, 

katselin junan ikkunasta Tejo-jokea, jonka aurinko sai kauniisti kimaltelemaan,

ja sitten hetkeä myöhemmin pakoilin sadetta kolme tuntia kauppahallissa, 

tilasin summamutikassa portugalilaiselta ruokalistalta lohihampparin ja päädyin syömään mustekalan musteesta leivottua sämpylää, joka olikin hämmästyksekseni hyvää,

päättelin, että kannattaisi useammankin uskaltaa tehdä epävarmoja valintoja, 

vaihdoin hämmentyneen katseen miehen kanssa, joka pyysi minua muutama viikko aiemmin lasilliselle ja mietin taas hetken, että asunko muka yli 500 000 asukkaan kaupungissa,

totesin, että sateen jälkeen tässä kaupungissa on liikkeellä enemmän puluja kuin ihmisiä,

kävelin Rua Cor-de-Rosaa - pinkkiä katua pitkin ja mietin, onko maailmassa toista yhtä värikästä kaupunkia kuin Lissabon,

kiipesin Adamastorille - yhdelle kaupungin useista miradouroista eli näköalapaikoista ja istuin hetken tunnelmoimassa kaupunkia ja elämää, kunnes viereeni alkoi kerääntyä ihmisiä ja huomasin ajautuvani osaksi heidän porukkaansa, 

sanoin mielessäni, että kun haluat olla yksin, älä istahda alas viikonloppuiltana paikassa, jossa jokainen pitelee kädessään joko kalja- tai viinimukia ja kamppailin itseni kuorestani ulos sosiaaliseen elämään,

havaitsin jälleen, kuinka kiinnostavia ja positiivisessa mielessä kummallisia ihmisiä maailma voikaan olla pullollaan,

kuuntelin lumoutuneena bangladeshilaismiehen musisointia lehti harppunaan ja koitin päästä perille hänen hiljaisen puhetulvansa sisällöstä,

join liian monta lasia punaviiniä

ja mietin, tarttuisinko hetkiin Suomessa yhtä avoimesti kuin olen tehnyt täällä. 

Heidi